Viime aikoina olen miettinyt kiertokulkuja töissäni. Paperin, kynän, viivan ja viivojen muodostaman kuvan kierto on ollut pitkään mielessäni. Se menee näin:
Paperi on alue, jolle piirtää. Se on kaksiulotteinen mutta samaan aikaan se alkaa edessäni ja jatkuu syvyyssuunnassa niin pitkälle kuin haluan sen kuvitella jatkuvan. Sivuilta sen rajaavat reunat, jotka terävinä leikkaavat sen irti muusta maailmasta.
Piirrän paperin pintaan kuvan terävällä kynällä. Tämä vie aikaa, sillä piirtäminen on tarkkaa ja paperi suuri. Piirustus on ohut kerros, paperin valkoisuus paistaa sen läpi ja ympäröi sitä.
Pienet viivat kokoontuvat hahmoksi, joka kuitenkin näyttää olevan enemmän kuin viivoja paperilla: se voi vaikkapa väittää olevansa eläin kolmiulotteisessa tilassa. Eläin näyttäisi olevan tietoinen tilasta, jossa se on, ja siitä, mitä sille piirustuksessa tapahtuu. Se voi olla asettunut paperin keskelle, mihin se mahtuu hyvin, tai se voi tutkia tai varoa paperin reunaa, jossa sen maailma loppuu. Se tietää, että sitä katsotaan, muttei välitä. Se on eri paikassa kuin katsoja ja tietää, ettei voi siirtyä katsojan maailmaan ja että sama koskee myös katsojaa.
Eläin on tarkka, se on lähellä ja melkein täällä, mutta kuitenkin vähän litteä ja tyhjä. Katson sen silmiin ja huomaan, että niitä ei ole, on vain paperia. Se ei sittenkään ole kuin ihmisen tekemä kuva, viivoja paperilla.

Olen alkanut kiinnostua myös väristä, sen ja valon kierrosta. Väri on valossa ja valo on värissä, sillä ilman toista ei ole toista. Valkoinen valo jakaantuu spektriksi, jossa on kaikki värit. Valkoinen on siis väriä. Jos piirrän värikynillä spektrin kuvan valkoiselle paperille, voinko sanoa, etten oikeastaan ole tehnyt paperille mitään? Siinä on väriä, valoa, valkoista ja ei mitään samaan aikaan. En ole oikein varma tästä mutta yritän selvittää, mitä se voisi tarkoittaa.


- Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyn Kuvan kevät -lehdestä, 2010